Miksi pelko?

Pelko, miksi siitä pitää puhua? Eikö voisi puhua vain onnellisuudesta? Jos onnellisuus peittää pelon alleen, lakkaako pelko olemasta? Jos pelkoa ajattelee, lisääntyykö se välttämättä?

– – – 

Tietoisuus pelosta on kuin katselisi nuotiota. On parempi pitää katse loimottavissa liekeissä, kohoavassa savussa ja räiskyvissä kipinöissä kuin antaa katseen harhailla varomattomasti. 

– – –

Pelon huomaaminen ei kasvata sitä, vaan luo välimatkan, joka puolestaan luo turvallisuutta, luottamusta ja kyvykkyyttä. 

– – – 

Puheissa pelko saattaa naamioitua hyvän kieltämiseksi. “En ole (kovin) hyvä jossakin.” Pelkään häpeän tunnetta, jota tuntisin epäonnistuessa, jos olisin sanonut olevani (aika) hyvä jossakin. 

– – – 

Pelkohuumori toimii seuraavalla kaavalla: ota henkilön teot, vähennä siitä henkilön puheet, jos tulos on negatiivinen, kerro siitä hampaita väläytellen. Alkukantaista, mutta toimivaa…

– – – 

Riittääkö sitten pelkkä tieto pelosta? Eikö elämässä pitäisi olla myös hauskaa ja rentoa meininkiä? Tarvitaan varmasti molempia, sekä onnellisuutta että pelon tiedostamista. Onnellisuus odottaakin usein pelon aidan takana (tai hypyssä!). 

– – – 

Sanotaan, että onni ei tule odottaen ja onni suosii rohkeaa. Näin voidaan ajatella. Kuten sufilainen sanonta kuuluu: “There are two rules on the spiritual path: begin & continue.” Toisaalta (sisäinen) onni löytyy kyllä olemisesta (itsestään). 

– – – 

Voitaisiinko sitten puhua niin, että kaksi “kuvaa” olisivat yhdessä mahdollisia? Ei ole pelkoa. On vain enemmän tai vähemmän onnellisuutta. Ei ole onnellisuutta. On vain enemmän tai vähemmän pelkoa. Nämä molemmat, totta, samaan aikaan? Ei ole -x, eikä x, on vain +-x? Voisiko oleminen olla silloin tekemistä, tekeminen olemista? 

– – – 

Tapahtumista, kaikki tyynni.